sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Valinnanvapaus ei saa johtaa tulonsiirtoon köyhiltä rikkaille

Asiakkaan vapaus valita omien sosiaali- ja terveyspalveluidensa tuottaja on nostettu keskeiseen osaan sote- ja maakuntauudistuksen valmistelussa. Mitä se valinnanvapaus sitten oikeasti lopulta tulee tarkoittamaan, sitä ei vielä tiedetä.

Maan hallitus on luvannut, että marraskuussa julkaistaan alustava valinnanvapauslainsäädäntö nähtäville ja lausunnoille. Pientä esimakua saatiin tällä viikolla, kun virkamiestyöryhmä joutui julkistamaan oman keskeneräisen ehdotuksensa tulevan lainsäädännön pohjaksi. Tuota paperia ei ilmeisesti ollut alun perin tarkoitus julkiseen keskusteluun päästää. Joku kuitenkin vuosi työryhmän tietoja YLE:lle, ja sen tekemän uutisoinnin jälkeen oli virkamiestenkin pakko nöyrtyä tuomaan ehdotuksensa julkisuuteen.

Ja hyvä että asia tulikin julki. Valinnanvapaus on niin iso muutos kansalaisten sote-palveluihin, että se ansaitsee kunnollisen keskustelun.

Virkamiesten linjaukset näyttävät kuitenkin tässä vaiheessa sellaisilta, että ne tulevat törmäämään poliittiseen seinään. Kaksivaiheisessa ehdotuksessa ensimmäinen vaihe kattaisi noin kymmenen prosenttia sote-kakusta. Se ei Kokoomukselle riittäne, koska ovat halunneet avata terveyspalvelut suurelta osin markkinoille. Ennustettavissa on siis lähiviikoiksi poliittista vääntöä kulissien takana.

**

Palveluiden käyttäjien kannalta valinnanvapaus on paitsi mahdollisuus, myös uhka. Vaikka ajatus onkin kohdella kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti tulotasoon katsomatta, näyttää se heikentävän yhteiskunnan heikompiosaisten mahdollisuuksia käyttää terveyspalveluja.

Sote-uudistuksen keskeinen elementti on selkiyttää palveluiden rahoitusta - siirtyä nykyisestä monikanavaisesta rahoitusmallista yksikanavaiseen malliin. Se tarkoittaa mm. sitä, että yksityisten palveluiden Kela-korvauksista luovutaan. Jatkossa olisi siis vain julkisesti rahoitettuja ja kokonaan yksityisesti maksettavia terveyspalveluita. Ei nykyisen kaltaista sekamallia, jossa yhteiskunta osallistuu Kela-korvausten kautta yksityisten palveluiden kustannuksiin. Julkisesti rahoitettuja palveluita voisivat jatkossa tuottaa niin maakuntien omistamat kuin yksityisetkin yhtiöt.

Yksityisiä terveyspalveluita käyttävät tällä hetkellä eniten keski- ja suurituloiset kansalaiset. Köyhemmät ovat olleet pääasiassa julkisten palveluiden asiakkaita. Kaunis ajatus valinnanvapauden taustalla on se, että jatkossa sekä köyhillä että rikkailla olisi mahdollisuus käyttää samoja palveluita saman suuruisella asiakasmaksulla. Ongelma vain on siinä, että asiakasmaksut tulevat nousemaan.

**

Kela-korvauksen poistaminen johtaa julkisesti rahoitettujen terveyspalvelujen käytön kasvuun. Nyt yksityisten palveluiden käyttäjät maksavat suhteellisesti isomman osan saamiensa palveluiden kustannuksista itse, vaikka yhteiskunta Kelan kautta niihin osallistuukin. Julkisen terveydenhuollon kustannukset tulevat siis kasvamaan.

Maakuntien tulevaisuudessa valtiolta saamaa rahoitusta terveyspalvelujen tuottamiseen ei kuitenkaan ole suunniteltu nostettavaksi nykyisestä tasosta. Koska maakunnilla ei tule olemaan omaa verotusoikeutta kuten kunnilla on, jää maakunnalle kaksi vaihtoehtoa paikata järjestämiensä palveluiden rahoitusta: joko karsia palveluita tai nostaa asiakasmaksuja nykyisestä tasosta. Veikkaan jälkimmäistä. Myös valinnanvapausmalleja valmistelleen työryhmän puheenjohtaja, professori Mats Brommels, arveli jo alkuvuodesta valinnanvapauden johtavan asiakasmaksujen nousuun.

Keski- ja suurituloisilla asiakasmaksujen kasvaminen ei välttämättä paljoa lompakossa tunnu. Varsinkin, kun he samalla saavat samat tutut yksityisten tuottamat palvelut joista ovat aiemmin maksaneet suuren osan itse, jatkossa yhteiskunnan kustantamina pelkän asiakasmaksun hinnalla. Yhteiskunta siis tukee jatkossa hyväosaisten palveluita vielä nykyistäkin enemmän.

Köyhillä pienikin nousu asiakasmaksuissa sen sijaan tuntuu. Jo tänä päivänä tulee vastaan tilanteita, joissa vähävaraisen on pakko valita, mennäkö lääkäriin vai ostaa ruokaa - molempiin ei välttämättä ole varaa. Jatkossa ongelma vain kärjistyy.

Professori Brommels veikkasi valinnanvapauden johtavan myös yksityisten sairauskuluvakuutusten määrän kasvuun. Se hämmästytti monia, koska valinnanvapaudenhan piti parantaa julkisten palveluiden saatavuutta. Syy veikkaukselle löytyy kuitenkin tuon saman rahoitusmallin takaa: asiakasmaksut nousevat ja entistä harvemmat palvelut ovat julkisesti kustannettuja, joten vakuutuksen ottaminen alkaa näyttää houkuttelevalta. Köyhillä ei kuitenkaan vakuutuksiin ole varaa. Yhteiskunnan turvaverkko heikkenee.

Valinnanvapaudesta uhkaa siis tulla tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Ei saa päästä käymään niin, että markkinoihin uskovan ideologian nimissä rakennetaan terveyspalvelujärjestelmä, joka todellisuudessa lisää tuloeroja nykyisestä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Onnistunut sote-uudistus vaatii henkilökunnan ottamisen mukaan

Sote-uudistuksesta vastaavan perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehulan maakuntakiertue käväisi tiistaina 13.9.2016 Pirkanmaalla. Tampere-talossa pidetty tilaisuus houkutteli salin täydeltä kuntapäättäjiä, yritysten ja järjestöjen väkeä sekä tavallisiakin kansalaisia ajankohtaisen asian äärelle. Itse olen henkilöstöedustajana Pirkanmaan sote- ja maakuntauudistuksen esivalmistelun johtoryhmässä, ja sain siinä roolissa pitää tilaisuudessa henkilöstöjärjestöjen puheenvuoron.
Tampere-talossa 13.9.2016
Pirkanmaalla sote- ja maakuntauudistuksen valmistelu on lähtenyt kunnolla liikkeelle paljon myöhemmin kuin monissa muissa maakunnissa. Alkuvuodesta tehtiin virkamiestyönä nykytilan kartoitusta. Nyt elokuussa saatiin Pirkanmaalle valittua projektin muutosjohtajat, jotka pääsivät aloittamaan työnsä syyskuun alusta. He ovatkin tarttuneet vauhdilla tehtäviinsä. Mutta aikaa ei olekaan hukattavaksi, nykyisten aikataulujen mukaan maakunnat perustetaan kesällä 2017 ja 1.1.2019 astuu varsinainen muutos voimaan.

Uudistus koskettaa kaikkia pirkanmaalaisia. Kansalaisten palvelujärjestelmä menee uusiksi, ja yli 20 000 työntekijän työnantaja vaihtuu. Näin laaja muutos vaatii onnistuakseen kansalaisten ja henkilöstön laajan ja aidon osallistamisen valmisteluun.

Vielä en ole nähnyt Pirkanmaalla yhdenkään marketin pihassa sote-telttaa, jossa kansalaiset voisivat kertoa omia toiveitaan tulevasta. Työpaikoilla ei ole myöskään näkynyt muutosagentteja tai sote-uudistusta pohtivia työpajoja. Kiire tulee, jos palvelujen käyttäjiä ja työntekijöitä halutaan osallistaa. Vaihtoehtona tietysti on se, että muutos tehdään virkamiestyönä, ja lopuksi kansalaisille vain kerrotaan mitä on päätetty. Itse kannatan laajan osallistamisen mallia.

Osallistamisen puolesta Tampere-talon tilaisuudessa puhuivat myös ministeri Rehula ja alivaltiosihteeri Tuomas Pöysti, joka toimii valtakunnallisena sote- ja maakuntauudistusten projektinjohtajana. Sanoma oli, että ilman henkilöstön saamista mukaan muutos ei saavuta tavoitteitaan.

Alivaltiosihteeri Pöysti kirjoitti aiheesta myös 6.9. päivätyssä Muutoksessa-blogissaan. Tosin jos tuota blogi-kirjoitusta lukee kuin piru raamattua, syntyy se kuva että kansalaisia kyllä pitää osallistaa, mutta henkilöstön osalta riittää että heitä informoidaan. Näinhän se ei voi olla. Ja maakuntakierroksen tilaisuudessa Rehula ja Pöysti sen tekivätkin selväksi.

Pirkanmaalla muutosta on valmisteltu nyt jo kohta kaksi vuotta. Koko sen ajan on valmistelevien, päättävässä asemassa olevien virkamiesten suhtautuminen henkilöstön edustajien nimeämiseen valmistelun työryhmiin ollut hyvin nihkeä. Ehkä on pelätty, että henkilöstön edustajat hidastaisivat tai vaikeuttaisivat työskentelyä. Tai sitten asenteet vain ovat jostain menneisyydestä, ajalta jolloin herrat kertoivat ja kansa totteli. Käytännön työtä lähempänä olevat virkamiehet ovat sen sijaan olleet avoimempia henkilökunnan mukana ololle.

Nihkeyttä kuvaa hyvin se, että vasta nyt saadaan valtion sektorilta henkilöstöedustus mukaan valmisteluun. Senhän olisi pitänyt olla itsestään selvyys jo siitä hetkestä alkaen, kun ELY-keskuksen ja TE-toimiston toiminnot päätettiin siirtää tulevien maakuntien toiminnaksi. Vaan eipä ollut. 

Virkamiesten puolelta kyllä ymmärretään, että erityisesti henkilöstön siirtymistä ja työsuhteen ehtoja käsittelevissä työryhmissä henkilöstön edustajia tulee olla. Sitä ei kuitenkaan ole ymmärretty, että myös tulevaa palvelujärjestelmää valmistelevissa substanssityöryhmissä henkilöstön edustus on tärkeä. Tarvitaan sekä työntekijöiden, virkamiesten kuin palvelujen käyttäjienkin näkemyksiä, jotta löydetään parhaat mahdolliset tavat toimia.

Henkilöstö haluaa olla mukana suunnittelemassa sitä, miten palvelut tulevaisuudessa toteutetaan ja millaisia ovat tulevaisuuden työpaikat. Lisäksi tällaisen uudistuksen valmistelussa jo yhteistoimintalakikin edellyttää henkilöstön ottamista mukaan - kattavasti.

Sote- ja maakuntauudistus on laaja kokonaisuus. Mukana on terveydenhuoltoa, sosiaalipalveluja, tukipalveluja, valtion aloja, ympäristöterveydenhuoltoa, liikenneväylien hoitoa, maatalouslomitusta jne. Tuskin kukaan kuvittelee, että yksittäinen virkamies tai henkilöstön edustaja hallitsisi sujuvasti koko paketin. Siksi valmistelua ei pidä tehdä pienessä suljetussa sisäpiirissä.

Sote- ja maakuntauudistus voi onnistua vain, mikäli palveluja tuottava henkilökunta saadaan siihen sitoutumaan. Mikäli henkilökunnan osallistumista valmisteluun pyritään rajaamaan mahdollisimman pieneksi, muutos epäonnistuu.

Pirkanmaalla tavoitteena on tehdä Suomen paras ja Euroopan kiinnostavin sote-uudistus. Toivottavasti myös henkilökunnan ja kansalaisten osallistaminen muutokseen tehdään paremmin ja kiinnostavammin kuin muualla. Vielä olemme kisassa peräjoukoissa, mutta haluttaessa ehditään vielä kiriä kärkeen.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Osaoptimointia Tampereen puistoissa

Kesälomalla arkirutiinit menevät uusiksi. Silloin huomaakin sellaisia asioita, jotka muuten menisivät silmien ohi. Tänään hämmästyin, kun näin kotini läheisessä puistossa ISS:n pakettiauton. Roskakoreja olivat tyhjentämässä. Se piti toki vielä tehdä niin, että ajetaan autolla jokaisen roskiksen viereen parkkiin kävelymatkan minimoimiseksi. En tiennytkään, että kaupunki on tuotakin touhua ulkoistanut.

Hankala kuvitella, miten puistojen roskakorien tyhjentämisen ulkoistaminen monikansallisille yrityksille olisi kaupungin ja koko yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Mahdollistetaanhan sillä tietysti yritysten liiketoiminnan kasvattamista, mutta silti. Tuo olisi niitä tehtäviä, jotka mielestäni kannattaisi siirtää Tampereen Sarka Oy:n tehtäviksi. Sarkahan on Tampereen kaupungin perustama ja omistama sosiaalinen yritys, jonka tehtävänä on mm. pitkäaikaistyöttömien aktivoiminen mukaan työelämään. Kaupunki maksaa vuodessa miljoonaluokan sakkomaksuja työttömyydenhoidosta. Roskakorien tyhjentämisen ulkoistaminen saattaa näyttää kannattavalta jonkin yksittäisen budjettimomentin kannalta, mutta jos lukuun lasketaan mukaan muut kaupungille tulevat mahdolliset hyödyt ja haitat, voi luku näyttää aivan erilaiselta.

Vastaavia yksittäisiä tehtäviä ja kohteita löytyy varmasti paljon muitakin. Niistä pitäisi ottaa hyöty irti, ja työllistää pitkäaikaistyöttömiä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, kun vain mahdollista.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Psykiatristen vuodeosastojen henkilöstömitoitus Pirkanmaalla hävettävän alhainen

Psykiatrinen sairaanhoito on valtakunnallisessa muutoksessa kohti avohoitopainotteisuutta. Tämä on näkynyt Pirkanmaalla mm. Kaivannon sairaalan toiminnan loppumisena. Vastuu potilaan hoidosta on jatkossa avohoidolla, jota sairaalahoito tukee akuuteissa vaiheissa.

Psykiatristen vuodeosastopaikkojen määrän väheneminen on Pirkanmaalla näkynyt jäljellä olevien osastojen kuormituksessa. Potilaat ovat entistä huonokuntoisempia, kun osastoille pääsyn kriteereitä on jouduttu tiukentamaan. Samoin osastojen määrän väheneminen on johtanut siihen, että yksittäisillä osastoilla hoidetaan yhä laajempaa sairauksien kirjoa aiemman tarkemman erikoistumisen sijaan.

Kaivannon sairaalan sulkeminen ei sentään aiheuttanut pahimpien pelkojen kaltaista psykiatrisen palvelujärjestelmän romahtamista. Moni kunta on vastannut haasteeseen lisäämällä avohoitonsa resursointia ja siten pystynyt huolehtimaan asukkaistaan. Osa kunnista on kuitenkin jättänyt sen tekemättä, joten eri kunnissa asuvat joutuvat eriarvoiseen asemaan. Oman hankaluutensa tuottaa lisäksi se, että sairaalahoitoon pääsemisen vaikeus voi toimia osalla potilaista vointia heikentävänä tekijänä.

Lisääntynyt kuormitus ei kuitenkaan näy Pirkanmaan nykyisten psykiatristen vuodeosastojen henkilöstömitoituksissa. Ne ovat suorastaan häpeällisen matalalla tasolla, valtakunnan alhaisimpia. Vertailutietoa eri sairaanhoitopiirien alueella toimivien vuodeosastojen henkilöstömääristä löytyy Pirkanmaan aikuispsykiatrisen palvelujärjestelmän muutos -loppuraportissa, jota esiteltiin maanantaina 14.3. PSHP:n valtuustoseminaarissa ja joka on sairaanhoitopiirin hallituksen käsittelyssä maanantaina 21.3.2016.

Pirkanmaan aikuispsykiatristen vuodeosastojen henkilöstömitoitus vaihtelee 0,9 ja 1,3 välillä, ja on keskimäärin 1,0. Vertailun vuoksi HUS:ssa keskiarvo on 1,7 ja vaihteluväli 1,2 - 2,2. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä mitoitus on siis huonoimmillaankin yhtä hyvä kuin Pirkanmaalla korkeimmillaan. TYKS:ssä keskimääräinen mitoitus on 1,2 (ei Turkukaan siis tässä loista) ja KYS:ssä 1,5.

Sinänsä vertailu ei ole täysin kattava, sillä esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiriä ja lukuisia pienempiä maakuntia siitä ei löydy.

Viesti on kuitenkin selvä: psykiatriseen hoitoon panostaminen ei ole Pirkanmaalaisia päättäjiä kiinnostanut.

Suhtautumista kannattaisi miettiä uudelleen. Mielenterveyden häiriöt aiheuttavat Suomen kansantaloudelle joka vuosi 10 miljardin euron edestä työpanosmenetyksiä. Menetykset muodostuvat esimerkiksi sairauspoissaolojen ja ennenaikaisten eläköitymisten kautta. Jos hoitojärjestelmää parantamalla saataisiin työpanosmenetyksiä vähennettyä vaikka edes kymmenellä prosentilla, olisi kasassa jo miljardin euron säästö, unohtamatta sairauksista kärsivien elämän laadun parantumista.

Hankeraportissa suositellaan Pirkanmaan vuodeosastojen henkilöstövahvuuden nostamista kansallisen keskiarvon tasolle. Toivottavasti se myös toteutuu.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Hallitus unohtaa Suomen talouden oikeat ongelmat

Aamuinen optimismi yhteiskuntasopimusneuvottelujen etenemisestä kaikkosi heti alkuunsa, kun pöhöttyneiden vuorineuvosten etuja ajava Elinkeinoelämän keskusliitto ilmoitti, että siitä ei tulisi riittävän kattava. Näin siitä huolimatta, että 80% palkansaajista olisi ollut sopimuksen piirissä. Toistaiseksi tuo ilmoitus lienee kuitenkin vain EK:n neuvottelutaktiikkaa, ja todellinen lopputulos nähdään myöhemmin.

Viikonlopun aikana kuulimme myös maan hallitukselta kummia. Pääministeri Sipilä ja valtiovarainministeri Stubb kertoivat molemmat, että hallitus on tiennyt ehdottamiensa pakkolakien olevan osittain perustuslain vastaisia. Siitä huolimatta he ovat kirkkain silmin vielä hetkeä aiemmin väittäneet niiden olevan tulossa, mikäli sopuun ei päästä. Kuinka paljon rehellisyyttä ministereiltä pitäisi voida odottaa?

Ainoa asia, josta tällä hetkellä lienee yhteisymmärrys lähes kaikkien neuvotteluosapuolien kesken, on se että Suomen talouden tilanne ei ole hyvä. Jotain pitää tehdä, silmien sulkeminen ja onnen kääntymisen toivominen ei ole vaihtoehto. Ulkoministeri Soinin rukousaamiaisetkaan kun tuskin saavat (korkeampaa)voimaa maan talouteen.

Hallituksen oletus siitä, että tilanne saataisiin kuntoon työyksikkökustannuksia alentamalla on muuttunut vuoden aikana pelkästä ajatuksesta lähes ainoaksi hyväksytyksi totuudeksi. Osin taitaa johtua myös siitä, että jopa pääministeri Sipilä on pyrkinyt hiljentämään kriittisiä mielipiteitä ala-arvoisilla kommenteilla, kuten toteamalla "kaiken maailman dosenttien" taas tulevan kertomaan mitä kannattaisi tehdä.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sosiaalipolitiikan tutkimusprofessori Sakari Hänninen varmaan Sipilän mielestä kuuluu näihin kaiken maailman dosentteihin. Toivottavasti pääministeri kuitenkin siitä huolimatta jaksaa ajatuksella lukea Hännisen tänään julkaistun blogikirjoituksen. Kannattaisi nimittäin.

Hänninen avaa blogissaan Suomen talouden todellisia ongelmia, jotka pitäisi ratkoa. Niitä ovat mm. vanhanaikaiset ja matalan jalostusasteen tuotteet sekä huono johtaminen. Nämä ongelmat eivät yhteiskuntasopimuksella ratkea. Ja jos niitä ei saada korjattua, ei kestä montaa vuotta ennen kuin Suomella on pakon edessä vastassa uusi vyönkiristys.

Työyksikkökustannusten alentamiseen yksisilmäisesti tähtäävä politiikka ei pitkälle kanna. Suomi ei menesty pelkkää vessapaperia myymällä, vaikka paperimiesten palkat laskettaisiin kuinka alas. Metsäyhtiöiden johtajat tosin saisivat ostettua uudet Audit. Pienen maan pitäisi saada kehitettyä tuotantoaan kohti korkeamman jalostustason tuotteita, eikä keskittyä hallituksen vaatimusten mukaisesti tekohengittämään vanhaa ja kuolevaa massatuotantoa.

Puuteollisuudessa jalostusasteen nostamiseksi onkin tehty ajatustyötä. Biopolttoaineiden jalostaminen puusta on järkevä suunta pyrkiä monipuolistamaan tuotantoa kannattavampaan suuntaan. Sekin on suomalaisen osaamisen ja innovoinnin ansiota. Osaamisen, jonka tulevaisuus on nyt vaarassa koulutusleikkausten takia.

Toinen hyvä esimerkki siitä, mitä pitäisi tehdä, löytyy tekstiiliteollisuuden puolelta. Perinteinen mutta kuihtunut Finlayson oli vuosi kausia tehnyt sitä mitä nyt Suomessa tehdään, eli pyrkinyt noudattamaan kaavaa "näin on aina tehty niin näin pitää tehdä vastakin". Se oli johtanut yrityksen kuihtumiseen vain varjoksi entisestään.

Finlayson sai uuden, nuoren johdon, joka päätti ravistella yritystä. He tekivät asioita tavalla, joka herätti hämmennystä ja vastustusta konservatiivisissa jäärissä. Arvostettu brändi menisi kuulemma pilalle sillä, että ei tehdäkään hajutonta ja mautonta vaan jotain, joka herättää reaktioita. No kuinkas sitten kävikään? Brändi ei mennyt pilalle, mutta sen sijaan tuotteet alkoivat mennä taas kaupaksi ulkomailla. Finlaysonin Suomesta lähtenyt tuotanto tuskin palaa takaisin minkään menestyksen myötä, mutta ainakin muiden työpaikkojen määrä voi kasvaa ja mahdollisesti jokunen eurokin maailmalta siinä sivussa.

Ulkomailla suomalaisuus ei ole mikään lisäarvo. Se ei myöskään kerro tuotteen laadusta yhtään mitään, paitsi ehkä Venäjälle vietävien elintarvikkeiden osalta (joita ei enää paljoa sinne viedä). Tuotteiden pitää erottua massasta, niiden pitää olla haluttavia.

Vaikka nämä ajatukset ovatkin ristiriidassa hallituksen linjan kanssa, niin toivottavasti niitä ei tyrmätä sen perusteella, että ne ovat taas jonkun dosentin tai professorin esittämiä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Olisiko jo aika luopua vakanssijärjestelmästä?

Julkisella puolella työskentelevät eivät ole voineet välttyä kuulemasta sanaa vakanssi. On sairaanhoitajan vakansseja, lääkärin vakansseja, hallintojohtajan vakansseja ja mitä nyt ikinä voidaankaan keksiä. Terminä vakanssi on ollut käytössä jo niin pitkään, että harva rivitason työntekijä tai lähiesimieskään tietää, mitä se oikeasti tarkoittaa. Monet jopa luulevat, että laittomasti ketjutettua tai muuten perusteettomasti määräaikaista työntekijää ei voisi vakinaistaa, jos vapaata vakanssipohjaa ei ole.

Vakanssi tarkoittaa kuntapuolella kunnan tai kuntayhtymän valtuuston tai hallituksen perustamaa pysyväisluontoista virkaa tai toimea. Järjestelmä on siis perua ajalta jolloin siivoojatkin valittiin puoluekirjan mukaan. Poliitikot päättivät kuka oli sopiva tiettyyn tehtävään. Vakanssijärjestelmällä otettiin toimivalta johdolta pois valta päättää siitä, millaisia työntekijöitä toiminta oikeasti tarvitsi. Yhä edelleen julkiset yhteisöt joutuvat toiminta- ja taloussuunnitelmiensa yhteydessä tekemään esitykset vakanssien perustamisesta tai lakkauttamisesta, tai niiden siirtelystä yksiköstä toiseen. Ei mitenkään erityisen joustava tapa toimia.

Virkasuhteissa pystyn vakanssijärjestelmän ymmärtämään. Virat on tarkoitettu tehtäviksi, joissa käytetään julkista valtaa. Tällaiset tehtävät on syytäkin käyttää vaaleilla valitun hallintoelimen kautta. Mutta miksi työsopimussuhteisen henkilökunnan osalta pitäisi taustalla pyörittää raskasta ja kankeaa vakanssijärjestelmää? Toimessa olevien työntekijöiden kohdalla noudatetaan työsopimuslakia, joka ei edes tunne käsitettä vakanssi. Vakanssijärjestelmällä ei siis ole muuta, kuin oman organisaation sisäisiin sääntöihin perustuva hallinnollinen merkitys.

Julkinen puoli koetaan jäykäksi toimijaksi, eikä täysin syyttä. Vakanssijärjestelmä on yksi merkittävä tekijä sille, että toimintaa suunnitellaan hallinnon, eikä palveluiden tarpeen ehdoilla. Yksityinen yritys vain palkkaisi työntekijän kun huomaa sille tarpeen, mutta kuntapuolella sille täytyy saada poliittisen valtuuston lupa. Tämän takia monet itseään porvareiksi kutsuvat näkevät märkiä unia siitä, että julkinen puoli pitäisi ajaa alas ja siirtää ketterämmille yksityisille toimijoille, tai julkiset palveluntuottajat pitäisi vähintäänkin yhtiöittää.

Kyllä kuntapuolen toiminnan muuttaminenkin olisi mahdollista, jos tahtoa vain olisi. Vakanssijärjestelmä ei perustu lakiin, joten siitä voisi ihan hyvin luopua. Ongelma onkin siinä, että poliitikot pitäisi saada suotumaan vähentämään omaa valtaansa. Ja esimerkiksi kuntayhtymissä päätös saatettaisiin joutua alistamaan vielä kaikkien jäsenkuntien valtuustojen päätettäväksi. Tämä lienee yksi syy sille, miksi kukaan ei uskalla tosissaan moista edes ehdottaa.

Pitämällä oman toimintansa tarpeettoman jäykkänä näivettää julkinen puoli vähitellen itsensä, ja häviää kilpailun yhä aggressiivisemmiksi käyville yksityisille toimijoille. Siitä huolimatta poliittisille päättäjille tuntuu usein olevan helpompaa räjäyttää koko organisaatiomalli uusiksi tai suunnitella yhtiöittämisiä, sen sijaan että annettaisiin julkisille toimijoille aidosti mahdollisuus kehittää omaa toimintaansa.

Suomen hallitus on pyrkinyt hakemaan maalle kilpailukykyä leikkaamalla erityisesti julkisen puolen palkkoja ja etuuksia, ja sitä kautta parantamaan vientiteollisuuden kilpailukykyä [sic]. Eikö kannattaisi miettiä myös tarpeettomien jäykkyyksien poistamista, jolloin tehokkuutta saataisiin nostettua ilman, että kukaan menettäisi työpaikkaansa tai joutuisi katselemaan pienenevää tilipussia? Mutta ehkä se ei sopinut ideologiaan. Tai sitten tarkoitus onkin estää julkista puolta pärjäämästä kilpailussa.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Terveydenhuollon työnjaon uudistaminen tekee kipeää

Harvassa ovat ne, jotka kirkkain silmin kehtaisivat väittää, että Suomessa ei olisi tarvetta julkishallintoa koskevan sääntelyn ja jäykkyyksien purkamiselle. Myös hallitus on ottanut sääntelyn keventämisen asiakseen, ja kutsuu sitä hienosti kuntien tehtäväreformiksi. Kuulostaa helpolta tavalta säästää rahaa ja lisätä julkisten palveluiden ketteryyttä, mutta helppoa tai yksinkertaista se ei suinkaan ole.

Vaikka sääntely kuulostaa sanana ikävältä, eivät säännökset ole syntyneet tyhjästä. Ainakin minä haluan voida jatkossakin luottaa ilman erillistä varmistamista siihen, että lääkäreillä ja hoitajilla on tietyn tasoinen koulutus. Tai että kaivosteollisuuden jätevesien myrkkypitoisuuksien valvonta on toteutettu viranomaisten, ei kaivosyhtiöiden, toimesta. Sääntelyn lieventäminen edes pieniltä osin on siis helpommin sanottua kuin tehtyä. Tuskin sellaista säännöstä löytyykään, jota voisi höllentää ilman, että joku älähtää.

Hallituksen esitys uudistaa terveydenhuollon työnjakoa sai lääkäriliiton politiikkatoimialan johtaja Heikki Pärnäsen älähtämään. Ei ihme, sillä esitys vähentäisi tarvetta lääkärien määrälle. Lääketieteen koulutus lieneekin ollut ainoita aloja Suomessa, jossa alaa edustavalla ammattiliitolla on ollut suuri valta päättää koulutukseen otettavien opiskelijoiden määrästä. Tällä tavoin on varmistettu, että alalle ei ole päässyt syntymään ylitarjontaa lääkäreistä. Sehän olisi haitannut palkkakehitystä.

Nyt Pärnänen on ottanut hampaisiinsa hoitajien rajatun lääkkeenmääräämisoikeuden. Tuo koulutushan perustuu ajatukseen, että erillisen koulutuksen käyneet hoitajat voisivat määrätä tiettyjä lääkkeitä tiettyihin tarkasti määriteltyihin vaivoihin. Näin vapautettaisiin lääkärien työpanosta sinne, missä sitä enemmän tarvitaan. Lisäksi hoitajan palkka on ihan jotain muuta kuin lääkärien palkat, joten kunnat lisäksi säästäisivät.

Pärnänen haluaisi luopua koko rajatusta lääkkeenmääräämisoikeudesta. Hänen mukaansa niin kannattaisi toimia siksi, että koko toiminta ei ole oikein ottanut tuulta allensa. Siihen pistetyillä resursseilla ei saada odotettua hyötyä. Jälleen kuulostaa loogiselta ajatusketjulta, mutta mietitäänpäs hetki.

Lääkäriliitto on vastustanut hoitajien rajattua lääkkeenmääräämisoikeutta jo alusta lähtien. Se on loogista, ovathan hoitajareseptit pois lääkäreille maksettavista korvauksista.

Lääkkeiden määrääminen lisää merkittävästi hoitajien työn vaativuutta, ja vaativuuden kasvun pitäisi näkyä palkassa. Monilla julkisen terveydenhuollon tuottajilla organisaatio on rakennettu siten, että lääkärit suunnittelevat terveydenhuollon toimintaa, talousarvioita ja ovat mukana päättämässä myös hoitohenkilökunnan palkoista. Ja kas kummaa, neuvottelut reseptihoitajien palkoista ovat monissa paikoissa kaatuneet tai hankaloituneet lääkärien vastustuksen takia. Ei siis mikään ihme, että rajattu lääkkeenmääräämisoikeus ei ole ottanut tuulta alleen.

En ymmärrä sellaista keskustelua, jossa ensin itse pyritään jotain asiaa hankaloittamaan, ja kun siinä on onnistuttu, niin sillä verukkeella yritetään kaataa koko järjestelmää.

Puhutaan sen sijaan vaikka osaamisesta. Mikä on riittävä osaaminen diagnosointiin ja lääkkeiden määräämiseen, jotta hoidon taso ei kärsi? Tai millaisia riskejä sisältyy siihen, että koulutetun hoitohenkilökunnan tehtäviä siirretään kouluttamattomille tai pikakoulutetuille työntekijöille? Työnjaon muutokset ja muuttuvat kelpoisuusvaatimukset eivät ole helppoja pähkinöitä purtavaksi ammatillista ja taloudellista edunvalvontaa harjoittaville järjestöille. Vanhassa mallissakaan ei voi loputtomiin hirttäytyä. Mennyttä aikaa on kiva muistella ja nostalgisoida, mutta ei se palaa vaikka kuinka haluaisi.

Ammattiliitoilla on vahva substanssiosaaminen omilta aloiltaan ja kokonaisnäkemystä siitä, mihin suuntaan terveydenhoitojärjestelmää pitäisi kehittää. Sitä osaamista pitäisikin pystyä nyt aidosti käyttämään hyödyksi ja jakamaan eteenpäin. Muussa tapauksessa tulevaisuuden linjaukset tehdään ideologisilla perusteilla, asiantuntemus unohtaen.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Postin tulisi löytää uudestaan olemassaolonsa tarkoitus

Postin jo ilmeisesti vuotuiseksi perinteeksi tulleet massiiviset yt-neuvottelut väen vähentämiseksi ovat jälleen käynnistyneet. Samaan aikaan Posti pyrkii korvaamaan omia työntekijöitään vuokratyövoimalla, joka antaa postista kuvan huonoa henkilöstöpolitiikkaa noudattavana häikäilemättömänä työnantajana. Postin tuskin kannattaa odottaa postilaisilta samanlaista sitoutumista omaan työnantajaansa kuin aiemmin.

Työntekijät muistuttavat, aiheesta, että liian pienellä väkimäärällä ei palvelutasoa pystytä pitämään yllä. Posti taas vastaa siihen vaatimalla valtiota muuttamaan lakia siten, että palvelutasoa voitaisiin heikentää. Erityisesti syrjäalueiden jakelua haluttaisiin vähentää viisipäiväisestä viikosta kolmipäiväiseen. Isoimpia kaupunkeja palvelutason heikennykset eivät välttämättä koskisi, sillä niissähän se raha vuollaan.

Postitoiminta tänä päivänä on kieltämättä hankala konsepti. Kirjeet ovat siirtyneet sähköiseen muotoon, ja niiden määrä nyt vain vähenee. Sitä tosiasiaa ei voi eikä kannata kieltää. Eipä itsellenikään osoitteellista postia muutamien lehtien ja mainosten lisäksi paljoa enää tule. Maailma on muuttunut.

Kompensoidakseen kirjeiden väheneviä määriä on posti pyrkinyt laajentamaan logistiikkabisnestään. Verkkokauppojen kasvavista lähetysmääristä toivotaan pelastajaa. Kansainvälisesti muun muassa Venäjälle on tehty mittavia sijoituksia tulevien voittojen toivossa. Yrityksen tulee tuottaa voittoa, tiedättehän. Logistiikka-ala on kuitenkin kansainvälisesti hyvin kilpailtu, ei mikään takuuvarma rahasampo.

Posti kuitenkin hinnoittelee itsensä ulos myös Suomen logistiikkabisneksestä. Kun suomalaisetkin yritykset perustavat verkkokauppoja ulkomaille, vain siksi että sieltä postikulut lähetyksille Suomeen tulevat edullisemmiksi kuin kotimaan sisäisten lähetysten hinnat, on jotain pahasti pielessä. Työvoimakulujen suuruutta Suomessa on turha syyttää. Vaikka työvoimakulut osassa Euroopan maita edullisempia ovatkin, eivät ne voi Suomen Postin hintojen suuruutta selittää, kun mukaan lasketaan vielä pidemmistä kuljetusmatkoista kertyvät lisäkulut.

Hinnoittelullaan Posti tappaa myös suomalaisia yrityksiä ja tekee hallaa koko kansantalouden kilpailukyvylle. Kun kotimaan sisällä ei enää verkkokauppoja kannata pitää, siirtyvät yritykset ja raha ulkomaille. Luulisi valtiotakin omistajana kiinnostavan Postin toiminta, varsinkin näinä hallituksen kilpailukykypakettien aikoina. Vai haluaako valtio vain nopeita pikavoittoja osinkojen muodossa, ja samalla unohtaa mikä se kansallinen etu oikeasti olisi?

Postin tulisikin löytää uudestaan olemassaolonsa tarkoitus. Se ei voi olla ainoastaan voiton tuottaminen omistajalle. Posti on yhteiskuntamme peruspilareita, sen tehtävä on varmistaa yhteiskunnan sujuva toiminta. Vaikka osingot valtiolle jäisivätkin hieman pienemmiksi, hyötyisi valtio kotimaisen yrityselämän virkistymisen myötä.

Mikäli postin toimitusvarmuus säästöleikkurin iskiessä heikkenee, heikentää se samalla koko maan kilpailukykyä ja ulkomaisten investointien houkuttelua Suomeen. Valtion tulisi omistajana käyttää valtaansa ja asettaa Postille pelkkää omaa voitontekoa isompi kansallinen tavoite.

Suomen talouden piristymisen lisäksi haluan toki jatkossakin saada Tex Willerini kotiin toimitettuna, heti ilmestymispäivänä.

torstai 21. tammikuuta 2016

Yllätystarkastuksista apua vanhusten hoitolaitosten ongelmiin?

Pihlajalinnan Tampereella ja Juupajoella ylläpitämien vanhainkotien ongelmista käynnistynyt julkinen keskustelu on tuonut yleiseen tietoisuuteen sen, minkä hoitohenkilökunta tietää muutenkin: vanhainkodeissa toimitaan usein niin pienellä henkilöstömäärällä, että voi hyvällä syyllä pohtia, voiko hoitoa kutsua eettisesti korkeatasoiseksi. Olemme kuulleet kauhutarinoita siitä, kuinka säästösyistä sairauslomiin ei ole palkattu sijaisia. Tai siitä, kuinka yksityisessä hoitolaitoksessa ei hoitajaksi olekaan palkattu koulutettua hoitajaa vaan parturi-kampaaja. Tai kuinka kiireellä kaunistellaan toiminnasta kertovia tilastoja, kun on kuultu, että viranomaiset ovat tulossa tarkastamaan toimintaa.

Nämä ongelmat eivät tietenkään koske kaikkia kaikkia hoitolaitoksia. Moni hoitaa asiansa hyvin. Ikävä kyllä julkisen puolen tehostamispaineet ja yksityisen puolen voiton tavoittelu nakertavat hyvin toimivien tuottajien mahdollisuutta toimia markkinoilla. Hintavertailussa ne kun eivät pärjää.

Ei mikään ihme, että yllättävän moni vastavalmistunut nuori hoitaja suunnittelee alanvaihtoa. Moni vetää sen helpon johtopäätöksen, että eipä ole opiskelemaan lähtiessään tiennyt, millaista hoitotyö on. Itse en tuollaiseen yleistykseen usko. Uskon, että suuri osa hoitajiksi opiskelevista kyllä tietää millaiseen työhön on valmistumassa. Ja jos ei tiedä vielä opiskelujen alussa, niin ensimmäinen harjoittelujakso kyllä palauttaa maan pinnalle.

Suurin syy halukkuuteen vaihtaa alaa lieneekin siinä, että työelämä ei vastaa odotuksia. Työtä ei voi tehdä kunnolla, jos työnantaja ei ole palkannut tarpeeksi työntekijöitä. Jotain jää silloin väistämättä tekemättä. Hoitotyö on työskentelyä ihmisten kanssa, joten jos sitä työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin itse haluaisi, joutuu työntekijä moraalisen ongelman eteen. Väitän, että itse työ ei ole syynä haluun vaihtaa alaa, vaan työolosuhteet.

Viranomaiset kyllä tekevät tarkastuksia hoitolaitoksiin, ja valvovat mm. henkilöstömitoituksia. Liian usein tarkastuskäynneistä kuitenkin tiedotetaan etukäteen. Kun työnantaja saa tiedon, että parin kuukauden päästä tulee tarkastus, ehtii se järjestää sille ajalle runsaamman määrän henkilökuntaa ja korjailla ikäviltä näyttäviä tilastoja. Ja suunnitella työvuorot siten, että tarkastuksen aikana ei ole töissä sellaisia työntekijöitä, jotka todennäköisimmin uskaltaisivat avata suunsa epäkohdista - oman työpaikkansa menettämisenkin uhalla.

Voisiko ratkaisu löytyä yllätystarkastuksista? Tällöin moraalia venyttäväkin palveluntuottaja joutuisi olemaan jatkuvasti varpaillaan. Ajatuksia yllätystarkastuksista on mm. sosiaalipolitiikan professori emerita Briitta Koskiaho tuonut esille.

Toimiakseen yllätystarkastusten pitäisi tietysti olla riippumattomia palvelua ylläpitävistä tahoista, kuten kunnista, kuntayhtymistä ja yksityisistä yrityksistä. Myöskään tulevien suunniteltujen itsehallintoalueiden alaisuuteen niitä ei voisi organisoida, koska itsehallintoalueet toimivat palvelun tilaajina. Tarkastajien pitäisi olla riippumattomia viranomaisia, riittävillä valtuuksilla. Eikä heidän työnsä ei saisi rajoittua pelkkään virka-aikaan.

torstai 14. tammikuuta 2016

Yhteensattumia ja mahdottomia valintoja yksityisessä vanhustenhoidossa

Tänään on laajasti uutisoitu tapauksesta, jossa Pihlajalinna irtisanoi vanhusten palvelukeskuksen ongelmista kertoneita hoitajia. Hoitajat olivat todenneet esimerkiksi henkilökunnan määrän olevan liian pieni. Pihlajalinna puolustautuu kertomalla, että henkilökuntaa on ollut riittävästi, ja irtisanomisten taustalla olisi mm. vanhusten liikkumisen rajoittaminen.

Yleensä en kovin pitkälle meneviin yhteensattumiin usko. Jos asiat näyttävät joltain, niin yleensä niissä on ainakin jotain perää. Tässä tapauksessa on aika hankala uskoa Pihlajalinnan kertoman version olevan koko totuus. Pihlajalinna sanoo löytäneensä juuri niiden työntekijöiden kohdalta huomautettavaa, jotka ovat epäkohdista raportoineet. Kas kun sattuikin sopivasti.

Tuon kyseisen tapauksen taustoja en tiedä, joten sitä en oikein voi lähteä arvioimaan. Mutta vanhustenhoidosta noin yleisesti voisi muutamankin huomion tehdä.

Ei ole harvinaista, että muistisairaat vanhukset eivät ymmärrä oman liikkumisensa ja tasapainokykynsä heikentyneen, ja seurauksena voi olla kohtalokaskin kaatuminen. Mahdolliset vammat saattavat huonolla tuurilla olla pysyviä. He tarvitsevat siis apua liikkumisensa tueksi.

Usein saamme kuulla tilanteista, joissa vanhusten liikkumista on jouduttu rajoittamaan siksi, että hoitopaikassa ei ole tarpeeksi henkilökuntaa. Ei siis ole riittävästi auttavia käsiä. Hoitajat saattavat joutua vaikean valinnan eteen: rajoittaa laittomasti vanhuksen liikkumista tämän omaksi turvaksi, vai ottaako riski kaatumisesta ja vanhuksen vammautumisesta. Kumpikaan valinta ei ole miellyttävä.

Jos vanhuksen liikkumista rajoitetaan, puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Se voi johtaa työnjohdollisiin ja oikeudellisiinkin seurauksiin. Jos vanhus loukkaa itsensä koska liikkumista ei ole rajoitettu eikä avustajaa ole paikalla ollut, voi siitäkin saada syytteet. Liian usein valinta tehdään jomman kumman edellämainitun vaihtoehdon väliltä. Kolmas vaihtoehto hoitajalle olisi kertoa ongelmista, mutta siihenkään eivät kaikki työnantajat suhtaudu suopeasti.

Ongelmahan olisi helposti ratkaistavissa. Palkattaisiin vain riittävästi henkilökuntaa. Mutta se taas ei pörssiyhtiöiden tulostavoitteisiin istu. Jos vanhusten palveluita pyörittävän firman tavoitteena on tehdä mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajille, niin yleensä ne pyrkivät minimoimaan henkilökunnan määrän. Yritykset tekevät voittoa, mahdollisista ongelmista on helppo syyttää henkilöstöä.

Julkinen ja kolmas sektori eivät suinkaan myöskään mitään puhtaita pulmusia ole. Ne toimivat kuitenkin noin yleisesti hieman enemmän ihmistä arvostaen. Näin ainakin itse haluan uskoa.