keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Postin tulisi löytää uudestaan olemassaolonsa tarkoitus

Postin jo ilmeisesti vuotuiseksi perinteeksi tulleet massiiviset yt-neuvottelut väen vähentämiseksi ovat jälleen käynnistyneet. Samaan aikaan Posti pyrkii korvaamaan omia työntekijöitään vuokratyövoimalla, joka antaa postista kuvan huonoa henkilöstöpolitiikkaa noudattavana häikäilemättömänä työnantajana. Postin tuskin kannattaa odottaa postilaisilta samanlaista sitoutumista omaan työnantajaansa kuin aiemmin.

Työntekijät muistuttavat, aiheesta, että liian pienellä väkimäärällä ei palvelutasoa pystytä pitämään yllä. Posti taas vastaa siihen vaatimalla valtiota muuttamaan lakia siten, että palvelutasoa voitaisiin heikentää. Erityisesti syrjäalueiden jakelua haluttaisiin vähentää viisipäiväisestä viikosta kolmipäiväiseen. Isoimpia kaupunkeja palvelutason heikennykset eivät välttämättä koskisi, sillä niissähän se raha vuollaan.

Postitoiminta tänä päivänä on kieltämättä hankala konsepti. Kirjeet ovat siirtyneet sähköiseen muotoon, ja niiden määrä nyt vain vähenee. Sitä tosiasiaa ei voi eikä kannata kieltää. Eipä itsellenikään osoitteellista postia muutamien lehtien ja mainosten lisäksi paljoa enää tule. Maailma on muuttunut.

Kompensoidakseen kirjeiden väheneviä määriä on posti pyrkinyt laajentamaan logistiikkabisnestään. Verkkokauppojen kasvavista lähetysmääristä toivotaan pelastajaa. Kansainvälisesti muun muassa Venäjälle on tehty mittavia sijoituksia tulevien voittojen toivossa. Yrityksen tulee tuottaa voittoa, tiedättehän. Logistiikka-ala on kuitenkin kansainvälisesti hyvin kilpailtu, ei mikään takuuvarma rahasampo.

Posti kuitenkin hinnoittelee itsensä ulos myös Suomen logistiikkabisneksestä. Kun suomalaisetkin yritykset perustavat verkkokauppoja ulkomaille, vain siksi että sieltä postikulut lähetyksille Suomeen tulevat edullisemmiksi kuin kotimaan sisäisten lähetysten hinnat, on jotain pahasti pielessä. Työvoimakulujen suuruutta Suomessa on turha syyttää. Vaikka työvoimakulut osassa Euroopan maita edullisempia ovatkin, eivät ne voi Suomen Postin hintojen suuruutta selittää, kun mukaan lasketaan vielä pidemmistä kuljetusmatkoista kertyvät lisäkulut.

Hinnoittelullaan Posti tappaa myös suomalaisia yrityksiä ja tekee hallaa koko kansantalouden kilpailukyvylle. Kun kotimaan sisällä ei enää verkkokauppoja kannata pitää, siirtyvät yritykset ja raha ulkomaille. Luulisi valtiotakin omistajana kiinnostavan Postin toiminta, varsinkin näinä hallituksen kilpailukykypakettien aikoina. Vai haluaako valtio vain nopeita pikavoittoja osinkojen muodossa, ja samalla unohtaa mikä se kansallinen etu oikeasti olisi?

Postin tulisikin löytää uudestaan olemassaolonsa tarkoitus. Se ei voi olla ainoastaan voiton tuottaminen omistajalle. Posti on yhteiskuntamme peruspilareita, sen tehtävä on varmistaa yhteiskunnan sujuva toiminta. Vaikka osingot valtiolle jäisivätkin hieman pienemmiksi, hyötyisi valtio kotimaisen yrityselämän virkistymisen myötä.

Mikäli postin toimitusvarmuus säästöleikkurin iskiessä heikkenee, heikentää se samalla koko maan kilpailukykyä ja ulkomaisten investointien houkuttelua Suomeen. Valtion tulisi omistajana käyttää valtaansa ja asettaa Postille pelkkää omaa voitontekoa isompi kansallinen tavoite.

Suomen talouden piristymisen lisäksi haluan toki jatkossakin saada Tex Willerini kotiin toimitettuna, heti ilmestymispäivänä.

torstai 21. tammikuuta 2016

Yllätystarkastuksista apua vanhusten hoitolaitosten ongelmiin?

Pihlajalinnan Tampereella ja Juupajoella ylläpitämien vanhainkotien ongelmista käynnistynyt julkinen keskustelu on tuonut yleiseen tietoisuuteen sen, minkä hoitohenkilökunta tietää muutenkin: vanhainkodeissa toimitaan usein niin pienellä henkilöstömäärällä, että voi hyvällä syyllä pohtia, voiko hoitoa kutsua eettisesti korkeatasoiseksi. Olemme kuulleet kauhutarinoita siitä, kuinka säästösyistä sairauslomiin ei ole palkattu sijaisia. Tai siitä, kuinka yksityisessä hoitolaitoksessa ei hoitajaksi olekaan palkattu koulutettua hoitajaa vaan parturi-kampaaja. Tai kuinka kiireellä kaunistellaan toiminnasta kertovia tilastoja, kun on kuultu, että viranomaiset ovat tulossa tarkastamaan toimintaa.

Nämä ongelmat eivät tietenkään koske kaikkia kaikkia hoitolaitoksia. Moni hoitaa asiansa hyvin. Ikävä kyllä julkisen puolen tehostamispaineet ja yksityisen puolen voiton tavoittelu nakertavat hyvin toimivien tuottajien mahdollisuutta toimia markkinoilla. Hintavertailussa ne kun eivät pärjää.

Ei mikään ihme, että yllättävän moni vastavalmistunut nuori hoitaja suunnittelee alanvaihtoa. Moni vetää sen helpon johtopäätöksen, että eipä ole opiskelemaan lähtiessään tiennyt, millaista hoitotyö on. Itse en tuollaiseen yleistykseen usko. Uskon, että suuri osa hoitajiksi opiskelevista kyllä tietää millaiseen työhön on valmistumassa. Ja jos ei tiedä vielä opiskelujen alussa, niin ensimmäinen harjoittelujakso kyllä palauttaa maan pinnalle.

Suurin syy halukkuuteen vaihtaa alaa lieneekin siinä, että työelämä ei vastaa odotuksia. Työtä ei voi tehdä kunnolla, jos työnantaja ei ole palkannut tarpeeksi työntekijöitä. Jotain jää silloin väistämättä tekemättä. Hoitotyö on työskentelyä ihmisten kanssa, joten jos sitä työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin itse haluaisi, joutuu työntekijä moraalisen ongelman eteen. Väitän, että itse työ ei ole syynä haluun vaihtaa alaa, vaan työolosuhteet.

Viranomaiset kyllä tekevät tarkastuksia hoitolaitoksiin, ja valvovat mm. henkilöstömitoituksia. Liian usein tarkastuskäynneistä kuitenkin tiedotetaan etukäteen. Kun työnantaja saa tiedon, että parin kuukauden päästä tulee tarkastus, ehtii se järjestää sille ajalle runsaamman määrän henkilökuntaa ja korjailla ikäviltä näyttäviä tilastoja. Ja suunnitella työvuorot siten, että tarkastuksen aikana ei ole töissä sellaisia työntekijöitä, jotka todennäköisimmin uskaltaisivat avata suunsa epäkohdista - oman työpaikkansa menettämisenkin uhalla.

Voisiko ratkaisu löytyä yllätystarkastuksista? Tällöin moraalia venyttäväkin palveluntuottaja joutuisi olemaan jatkuvasti varpaillaan. Ajatuksia yllätystarkastuksista on mm. sosiaalipolitiikan professori emerita Briitta Koskiaho tuonut esille.

Toimiakseen yllätystarkastusten pitäisi tietysti olla riippumattomia palvelua ylläpitävistä tahoista, kuten kunnista, kuntayhtymistä ja yksityisistä yrityksistä. Myöskään tulevien suunniteltujen itsehallintoalueiden alaisuuteen niitä ei voisi organisoida, koska itsehallintoalueet toimivat palvelun tilaajina. Tarkastajien pitäisi olla riippumattomia viranomaisia, riittävillä valtuuksilla. Eikä heidän työnsä ei saisi rajoittua pelkkään virka-aikaan.

torstai 14. tammikuuta 2016

Yhteensattumia ja mahdottomia valintoja yksityisessä vanhustenhoidossa

Tänään on laajasti uutisoitu tapauksesta, jossa Pihlajalinna irtisanoi vanhusten palvelukeskuksen ongelmista kertoneita hoitajia. Hoitajat olivat todenneet esimerkiksi henkilökunnan määrän olevan liian pieni. Pihlajalinna puolustautuu kertomalla, että henkilökuntaa on ollut riittävästi, ja irtisanomisten taustalla olisi mm. vanhusten liikkumisen rajoittaminen.

Yleensä en kovin pitkälle meneviin yhteensattumiin usko. Jos asiat näyttävät joltain, niin yleensä niissä on ainakin jotain perää. Tässä tapauksessa on aika hankala uskoa Pihlajalinnan kertoman version olevan koko totuus. Pihlajalinna sanoo löytäneensä juuri niiden työntekijöiden kohdalta huomautettavaa, jotka ovat epäkohdista raportoineet. Kas kun sattuikin sopivasti.

Tuon kyseisen tapauksen taustoja en tiedä, joten sitä en oikein voi lähteä arvioimaan. Mutta vanhustenhoidosta noin yleisesti voisi muutamankin huomion tehdä.

Ei ole harvinaista, että muistisairaat vanhukset eivät ymmärrä oman liikkumisensa ja tasapainokykynsä heikentyneen, ja seurauksena voi olla kohtalokaskin kaatuminen. Mahdolliset vammat saattavat huonolla tuurilla olla pysyviä. He tarvitsevat siis apua liikkumisensa tueksi.

Usein saamme kuulla tilanteista, joissa vanhusten liikkumista on jouduttu rajoittamaan siksi, että hoitopaikassa ei ole tarpeeksi henkilökuntaa. Ei siis ole riittävästi auttavia käsiä. Hoitajat saattavat joutua vaikean valinnan eteen: rajoittaa laittomasti vanhuksen liikkumista tämän omaksi turvaksi, vai ottaako riski kaatumisesta ja vanhuksen vammautumisesta. Kumpikaan valinta ei ole miellyttävä.

Jos vanhuksen liikkumista rajoitetaan, puututaan ihmisen perusoikeuksiin. Se voi johtaa työnjohdollisiin ja oikeudellisiinkin seurauksiin. Jos vanhus loukkaa itsensä koska liikkumista ei ole rajoitettu eikä avustajaa ole paikalla ollut, voi siitäkin saada syytteet. Liian usein valinta tehdään jomman kumman edellämainitun vaihtoehdon väliltä. Kolmas vaihtoehto hoitajalle olisi kertoa ongelmista, mutta siihenkään eivät kaikki työnantajat suhtaudu suopeasti.

Ongelmahan olisi helposti ratkaistavissa. Palkattaisiin vain riittävästi henkilökuntaa. Mutta se taas ei pörssiyhtiöiden tulostavoitteisiin istu. Jos vanhusten palveluita pyörittävän firman tavoitteena on tehdä mahdollisimman paljon voittoa osakkeenomistajille, niin yleensä ne pyrkivät minimoimaan henkilökunnan määrän. Yritykset tekevät voittoa, mahdollisista ongelmista on helppo syyttää henkilöstöä.

Julkinen ja kolmas sektori eivät suinkaan myöskään mitään puhtaita pulmusia ole. Ne toimivat kuitenkin noin yleisesti hieman enemmän ihmistä arvostaen. Näin ainakin itse haluan uskoa.