Terveydenhuollon työnjaon uudistaminen tekee kipeää

Harvassa ovat ne, jotka kirkkain silmin kehtaisivat väittää, että Suomessa ei olisi tarvetta julkishallintoa koskevan sääntelyn ja jäykkyyksien purkamiselle. Myös hallitus on ottanut sääntelyn keventämisen asiakseen, ja kutsuu sitä hienosti kuntien tehtäväreformiksi. Kuulostaa helpolta tavalta säästää rahaa ja lisätä julkisten palveluiden ketteryyttä, mutta helppoa tai yksinkertaista se ei suinkaan ole.

Vaikka sääntely kuulostaa sanana ikävältä, eivät säännökset ole syntyneet tyhjästä. Ainakin minä haluan voida jatkossakin luottaa ilman erillistä varmistamista siihen, että lääkäreillä ja hoitajilla on tietyn tasoinen koulutus. Tai että kaivosteollisuuden jätevesien myrkkypitoisuuksien valvonta on toteutettu viranomaisten, ei kaivosyhtiöiden, toimesta. Sääntelyn lieventäminen edes pieniltä osin on siis helpommin sanottua kuin tehtyä. Tuskin sellaista säännöstä löytyykään, jota voisi höllentää ilman, että joku älähtää.

Hallituksen esitys uudistaa terveydenhuollon työnjakoa sai lääkäriliiton politiikkatoimialan johtaja Heikki Pärnäsen älähtämään. Ei ihme, sillä esitys vähentäisi tarvetta lääkärien määrälle. Lääketieteen koulutus lieneekin ollut ainoita aloja Suomessa, jossa alaa edustavalla ammattiliitolla on ollut suuri valta päättää koulutukseen otettavien opiskelijoiden määrästä. Tällä tavoin on varmistettu, että alalle ei ole päässyt syntymään ylitarjontaa lääkäreistä. Sehän olisi haitannut palkkakehitystä.

Nyt Pärnänen on ottanut hampaisiinsa hoitajien rajatun lääkkeenmääräämisoikeuden. Tuo koulutushan perustuu ajatukseen, että erillisen koulutuksen käyneet hoitajat voisivat määrätä tiettyjä lääkkeitä tiettyihin tarkasti määriteltyihin vaivoihin. Näin vapautettaisiin lääkärien työpanosta sinne, missä sitä enemmän tarvitaan. Lisäksi hoitajan palkka on ihan jotain muuta kuin lääkärien palkat, joten kunnat lisäksi säästäisivät.

Pärnänen haluaisi luopua koko rajatusta lääkkeenmääräämisoikeudesta. Hänen mukaansa niin kannattaisi toimia siksi, että koko toiminta ei ole oikein ottanut tuulta allensa. Siihen pistetyillä resursseilla ei saada odotettua hyötyä. Jälleen kuulostaa loogiselta ajatusketjulta, mutta mietitäänpäs hetki.

Lääkäriliitto on vastustanut hoitajien rajattua lääkkeenmääräämisoikeutta jo alusta lähtien. Se on loogista, ovathan hoitajareseptit pois lääkäreille maksettavista korvauksista.

Lääkkeiden määrääminen lisää merkittävästi hoitajien työn vaativuutta, ja vaativuuden kasvun pitäisi näkyä palkassa. Monilla julkisen terveydenhuollon tuottajilla organisaatio on rakennettu siten, että lääkärit suunnittelevat terveydenhuollon toimintaa, talousarvioita ja ovat mukana päättämässä myös hoitohenkilökunnan palkoista. Ja kas kummaa, neuvottelut reseptihoitajien palkoista ovat monissa paikoissa kaatuneet tai hankaloituneet lääkärien vastustuksen takia. Ei siis mikään ihme, että rajattu lääkkeenmääräämisoikeus ei ole ottanut tuulta alleen.

En ymmärrä sellaista keskustelua, jossa ensin itse pyritään jotain asiaa hankaloittamaan, ja kun siinä on onnistuttu, niin sillä verukkeella yritetään kaataa koko järjestelmää.

Puhutaan sen sijaan vaikka osaamisesta. Mikä on riittävä osaaminen diagnosointiin ja lääkkeiden määräämiseen, jotta hoidon taso ei kärsi? Tai millaisia riskejä sisältyy siihen, että koulutetun hoitohenkilökunnan tehtäviä siirretään kouluttamattomille tai pikakoulutetuille työntekijöille? Työnjaon muutokset ja muuttuvat kelpoisuusvaatimukset eivät ole helppoja pähkinöitä purtavaksi ammatillista ja taloudellista edunvalvontaa harjoittaville järjestöille. Vanhassa mallissakaan ei voi loputtomiin hirttäytyä. Mennyttä aikaa on kiva muistella ja nostalgisoida, mutta ei se palaa vaikka kuinka haluaisi.

Ammattiliitoilla on vahva substanssiosaaminen omilta aloiltaan ja kokonaisnäkemystä siitä, mihin suuntaan terveydenhoitojärjestelmää pitäisi kehittää. Sitä osaamista pitäisikin pystyä nyt aidosti käyttämään hyödyksi ja jakamaan eteenpäin. Muussa tapauksessa tulevaisuuden linjaukset tehdään ideologisilla perusteilla, asiantuntemus unohtaen.